En usko, että jokainen voi tehdä unelmatyötään ammatikseen. Itseasiassa luulen, että vain harva pystyy rakentamaan elämänsä siten, että työn ja vapaa-ajan raja on häilyvä ja ammatillisesta toiminnastaan ihan oikeasti nauttii kuin jostain, jota tekee omasta tahdosta harrastuksenaan.
Ennemminkin kyse taitaa olla siitä, että pitäisi joustaa hieman molemmista suunnista. Yhtäältä voi opetella pitämään siitä mitä työkseen tekee. Monillahan ammatinvalinta on rationaalinen ratkaisu ja siinä opiskellessa vaan oppii tykkäämään myös ammattiin liittyvästä kulttuurista siinä määrin, että homma rupeaakin tuntumaan ”omalta”.
Toisaalta taas kannattaa tarkastella hieman myös niitä kermakakkuleivosmaisia kuvitelmia siitä omasta toiveammatistaan. Meillä ihmisillä kun on tapana usein maalata asioista huomattavan paljon liian kauniita siinä vaiheessa, kun ne vielä killittelevät haaveina taivaanrannassa. Tästä johtuen me myös petymme usein asioiden toteutuessa hieman koruttomammin kuin kuvitelmissamme.

Onko se sitten ylipäänsä edes tavoiteltava tilanne, että työ ja muu elämä lyövät jatkuvaa yläfemmaa? Monet kuitenkin haluavat suhtautua työhönsä työnä ja pitää vapaa-ajan visusti duunikuvioista erillään.
Olen nähnyt lukuisia varoittavia esimerkkejä siitä, kun työt lähtevät kuljettamaan liikaa ja siitä kärsii sitten joko asianomainen itse tai hänen läheisensä. Yleensä kaikki.
Tässä on harvoin kuitenkaan kyse siitä, että henkilö pitäisi työstään liikaa. Usein loppuunpalamisiin ja töiden kotiin raahaamisiin liittyy se seikka, että pitää työhön liittyvistä asioista liikaa. Useimmiten rahasta tai vallasta.

Kerran keskustelimme ystäväni kanssa tästä työn ja vapaa-ajan suhteesta ja tulimme seuraavanlaiseen päätelmään: Ei työtään tarvitse rakastaa. Pääasia, ettei joka aamu vituta lähteä töihin.

Jos ammatiksi valikoituu vain hyvin harvoin se oma unelma-ammatti, niin olen kuitenkin melkoisen varma siitä, että meillä jokaisella on asioita, joita me rakastamme tehdä. Kaikki meistä ei vain vielä tiedä sitä.

Jostain olen lukenut, että ihminen on onnellinen luodessaan, ja että jokaiselle löytyy jotain suurta mielihyvää tuottavaa tekemistä.
Ei, en tarkoita, että siinä pitäisi olla erinomainen, tai edes hyvä. Tarkoitan, että sitä tehdessään saa suurta nautintoa ja rentoutusta ja voi tuntea palaavansa johonkin hyvin alkukantaisiin olotiloihin. Esimerkiksi maalaaminen voi tuottaa hyvin suurta mielihyvää, vaikka sitä ei osaisikaan tehdä yleisen näkemyksen mukaan hyvin. Siveltimellä operoidessa voit tehdä juuri sellaista jälkeä kuin haluat ja myös nähdä tekemäsi jäljen välittömästi.
Tai vaikkapa laulaminen. Jokainen voi oppia laulamaan, mutta kaikilla ei ole hyvää ääntä. Silti lukemattomat määrät ihmisiä kokevat mielihyvää laulaessaan vaikkapa karaokea. Jostainhan se johtuu.

Itse rakastan kirjoittamista. Ja vihaan sitä. Vihaan sitä, kuinka vaikeaa työskentelyn aloittaminen toisinaan on. Rakastan sitä tunnetta, kun saa hyvän flown päälle ja sanoja vain rupeaa tulemaan paperille. Se on osittain jopa mystistä. Välillä saattaa olla sellainen tunne, että itse vain istuu pelkääjän paikalla ja joku muu vie tilannetta. Sitten se tunne, kun on viimein saanut tekstinsä julkaisukuntoon. Voittajafiilis!

Uskon, että meillä kaikilla on joku homma, joka tuottaa samanlaista fiilistä. Kaikilla meillä ei ole taitoa tehdä sitä niin hyvin, että joku tunnistaisi sen kaupallisesti merkittäväksi. Kannattaa silti tehdä sitä niin paljon kuin mahdollista. Jos aikaa ei tahdo löytyä, niin järjestä sitä.
Se, mitä se nyt kenelläkin on, tuottaa mielihyvää ja virkistää mieltä. Se myös avaa varmasti jotain tärkeää, joka muuten pysyisi kiinni. Sellaista, jota ei osaa kaivata, ennen kuin sen ensi kertaa tiedostaa elämässään.