Kohti ääretöntä ja sen yli

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin se loppuu pahakin, mutta siitä ei pessimismiin taipuvaisessa Suomessa liikaa pölistä. Yhtä kaikki, tiistaina pistin työpaikan oven takanani kiinni sillä intensiteetillä, etten sitä enää avaa… en haluaisi koskaan sanoa ‘ei koskaan’, mutta tuskin tähän kyseiseen paikkaan nyt ainakaan hyvään toviin tieni vie.

Yrityksellä ei ollut tarjota minulle tarpeeksi sitä mitä olin sinne tullut tekemään, enkä minäkään osannut sellaiseksi muuttua. Myyjien tehtävä on myydä, ja muiden tehtävä sitten suoriutua näistä myydyistä suoritteista, näin ajattelin. Liike-elämän lainalaisuudet sitten tulevat vastaan siinä vaiheessa, kun kaverilla rupeaa olemaan liikaa luppoaikaa töissä. Yksityinen liikeyritys ei voi olla hyväntekeväisyyttä, sen ymmärrän minä. Sen ymmärsi myös työnantajani.

Täytyy sanoa, että minulla oli alusta alkaen vaikeuksia omaksua yrityksen prosesseja, jotka poikkesivat melkolailla siitä, mihin olen tottunut tai mitä ylipäänsä pidän järkevänä. Luova työ ei käy kellokortilla, eikä mainostoimistoa voi pyörittää samalla ajatusmallilla kuin koodariarmeijaa. Koodaaminen siis on tämän ennen edustamani yrityskonsortion keihäänkärki. Se kuitenkin siitä. Nämä eivät enää ole minun huolenaiheitani. Toivon kaikkea hyvää yrityksen positiivisiin haasteisiin uusien yritysten sulauttamisessa osaksi kokonaisuutta.

Olin siis lusinut irtisanomisaikani ja kävelin pitkin syysauringossa kylpevää Askonkatua. Taakse jäävä työnantaja ei ollut huono työnantaja. Askelten keveydestä saatoin silti päätellä, että suuntani oli oikea. Katseeni ei kohdistunut lannistettuna maahan. Ei, mököttämällä kieltäisin itseltäni sen tosiasian, että olen menossa kohti parempia asioita. Katse oli vienon yläviistosti kohti jossain kaukana siintelevää taivaanrantaa. Siemailin raikasta syysilmaa keuhkoihini. Hymyilin.

Tuntui hieman absurdilta ajatella, että huomenna olisin työtön. Kotona odottaa nopean laskutoimituksen mukaan kahdeksan avointa tekstiprojektia, ensimmäinen kirjaproggikseni on haastatteluvaiheessa, olen mukana erään verkkomedian rehabissa ja restartissa, opinnot avoimessa yliopistossa ovat käynnissä ja iltapuolelle on tarjolla junnufutiksen iloja valmentajana, aikuisfutiksen murheita pelaajana, uusi harrastus brassi-jutsun muodossa, kuntapolitiikkaa sekä viriiliä rakkauselämää. Kaiken lisäksi auto pitäisi siivota ja fillarin takakumi fiksata. Työtön siis? Virallisesti ehkä, mutta ilmaisu tuntuu silti vähän vieraalta.

Vaikka tarpeettomaksi jääminen ei koskaan tunnu hyvältä, pysyy katseeni positiivisen elämänasenteen ja aktiivisen elämäntyylin ansiosta kirkkaana ja mieli sellaisessa moodissa, että nyt sulkemani ovi vain kannustaa entistä voimakkaammin kurkistamaan sisään seuraavasta. Media ja markkinointi ovat jatkuvassa muutoksessa, mutta teksti ja viestintä eivät kuole koskaan. Niille löytyy aina muotonsa. Sen takia voin hengittää vapautuneesti myös tästä eteenpäin.

Mikä tämän tekstin tarkoitus sitten on? No tietysti ilmoittaa koko maailmalle, että etsin mukavaa, modernia ja eteenpäin suuntaavaa työyhteisöä täyttämään arkipäivieni tuntikalenteria mielekkäillä ja merkityksellisillä teksti- ja ideatuotannon tehtävillä.

Ensisijaisesti haluan kuitenkin kertoa kaikille, että maailma on täynnä mahdollisuuksia. Jokainen tsäänssi on mahollisuus, kuten jonkun suuren ajattelijan kerrotaan tokaisseen. Jos elämässä on tavoitteita tai päämääriä, eivät ne toteudu sokeasti niihin päämääriin tuijottamalla. Päämäärät ja tavoitteet saavutetaan sivutuotteina silloin kun tekee asioita, joita oikeasti rakastaa.

One love,

Krillmeister.